Valtion viljavarastojen nousu ja tuho
Tämä on tarina viljasta, vallasta ja huoltovarmuudesta
Valtion Viljavarasto oli aikansa huoltovarmuuden kivijalka – ja sen alasajo Suomen kohtalonkysymys. Siiloissa ei säilötty vain viljaa, vaan turvaa. Vaan kun EU-juna jyräsi yli, hajosi varastolaitos osiin, ja nimilaput vaihtuivat: Avena tuli tilalle, mutta entinen turva katosi kuin tuhka tuuleen.
Kansa ei tiennyt, mutta varastomiehet tiesi. Saneeraukset, irtisanomiset ja siilojen tyhjennykset tehtiin virkamiesten hymyn takaa. Raha ratkaisi, eikä suomalaisen ruokaturvan arvo painanut vaakakupissa enää mitään.
Kun korona iski, kyseltiin varmuusvarastoja – ei ollut. Silloin alettiin miettiä, olisiko se viljavarasto kuitenkin pitänyt säilyttää.
Tämä on tarina viljasta, vallasta ja virheistä. Tämä ei ole vain historiaa – tämä on varoitus. Miten me päästettiin kotimainen huoltovarmuus näin heikkoon kuntoon? Tässä tarinassa ei säästellä.
On syytä pysähtyä miettimään, miksi ja miten siiloista, jotka olivat aikoinaan täynnä viljaa ja toivoa, tuli hautapaikka Suomen huoltovarmuudelle.
Osio 1
Laivausta Vaasassa
Sotien jälkeen hatara omavaraisuus oli saavutettu 1970-luvulla monelta osin. Pohjanmaalla kaura kasvoi hyvin. Valtion Viljavarasto pohti tilannetta, mutta lastaussiiloja ei ollut satamissa. Tarve kuitenkin kasvoi, ja alettiin ajaa tavaraa suoraan kauppaliikkeiltä laivoihin. Tällaista ei ollut tapahtunut ennen, ja se herätti vastarintaa ja epäilyksiä joillakin varastoilla. Onnistui se – ja suuria määriä kauraa vietiin maailmalle. Amerikkaan meni paljon. Jotkut sanoivat hevosille menevän. Määrä saattoi olla vuodessa lähes 200 miljoonaa kiloa.
Koko maakunta aina tiesi, milloin laiva oli Vaasassa. Liikkeet olivat täysin mukana, ja rekoille tuli muutamiksi päiviksi katkeamaton ajourakka. Blombergin autovaaka punnitsi, ja Viljavaraston miehet ottivat näytteet sekä tekivät aikataulut. Kosteus ja hehtolitrapaino olivat tärkeitä. Fosforin ansiosta HLP oli yli 60 kauralla.
Satamassa oli kolme kraanaa, ja teho oli 100 tonnia kraanaa kohden. Kuormat kipattiin laatikoihin satamakentällä. Arkhimedeen lakia me maakravut jouduttiin pohtimaan, koska yhteenkin laivaan meni 700 rekkaa. Tarkkaa oli lastaus, kun syvyysmerkkejä katsottiin kiikareilla vain 10 metrin etäisyydeltä.
Silloin autolastit oli jo 40 tonnia. Sataman syväys oli kymmenisen metriä.
Alussa laivat olivat pieniä venäläisiä tai englantilaisia. Oli monta ruumaa ja välikansia paljon.
Sitten tuli suuria laivoja, ja ruumat olivat helpompia ”laatikoita”, ja konetornit olivat peräpäässä. Kannet avautuivat ryskyen hydrauliikalla. Keulassa oli sellainen buldog.
Oli selvää, että ruumat täytettiin piripintaan. Joskus säkitettiin vajaa tila, ettei lasti liikkuisi. Apuna saatettiin käyttää trimmauskonetta.
Se ihmetytti, kun venäläisissä laivoissa oli oikeasti politrukki – se hyvin käyttäytyvä, nailonpaidassa oleva mies. Laivasta poistuminen oli tarkkaa ja valvottua. Aina heti heitettiin onget veteen tai lähdettiin sieneen Vaskiluotoon, tietysti pareittain.
Kerran oli tosisuuri japanilainen laiva. Ja kas – siellä perähytissä oli herra, mikä oli varustamon edustaja. Että aina jokin tahi joku valvoo toimintoja.
"No Smoking" – oli kaikissa laivoissa suurin kirjaimin.
Ruotsinkielinen huolintaliikkeen väki oli kohteliasta ja olivat hyvin tyytyväisiä toimintaamme.
Ahtaajat olivat Sundomista, niitä bundeja. Va kosta trömiskä kilo? Ja norssia laitettiin perunavakoon.
Mutta kaupungin kraanakuskit näyttivät joskus tapojaan ja valtaansa hankaloittaen toimintoja.
Joskus aina satoikin. Filippiiniläinen kapteeni saattoi ihmetellä leijuvaa lumihiutaletta – ja heti kannet kiinni. Joskus pari-kolmekin päivää odoteltiin sateen loppumista. Vain harvassa autossa oli sänky. Satamassa oli Taluksen poikien ruokala, merimieskapakaksi sanottiin. Se oli aina tarvittaessa auki.
Kyllähän siellä kuultiin juttua jos jonkinlaista, kun yli kolmenkymmenenkin rekan kuskit juttelivat.
Höyrymakkara, autojen huonot istuimet ja liika kahvi olivat tehneet tehtävänsä. Mutta kaurapuurolla monen mahat paranivat.
Laivoja oli monenlaisia. Pohdittiin, että mistä rahtaus muodostuu. Oliko kiire, reitti tai laivan koko tärkeitä? Hinta varmaankin – mutta vaikuttiko henkilömääräkin, kun pieniä tummia poikia oli laivamiehinä?
Kerran tuli saksalainen jokilaiva, mikä toi ruista. Sitä hoiti perhekunta. Luukut oli peitetty lankuilla ja pressutettu hyvin. Sujuvasti kaikki toimi.
Laiturilla oli pieni mökki toimistona. Sen koko oli puolitoista kertaa puolitoista metriä. Lankapuhelin siellä oli ja käsikäyttöinen Addox-laskukone. Matkapuhelimia ei vielä silloin ollut.
Näytepusseja oli monta suurta säkillistä. Miljoonat kaurakilot saatiin paperinauhalle – ja kilolleen oikein.
Kiire ja työ oli vauhdikasta ja urakkaluonteista. Joustavuutta oli oltava, kun laivat saattoivat tulla pienelläkin varoituksella.
Kerrankin juhannuksen aikaan laiva saatiin valmiiksi vasta aamulla. Vaasalaiset olivat jo putkutelleet mökeilleen. Kaupunki heräili, ja lokit huutelivat aamun avaustaan mastoissa.
Laiva oli syvällä, ja syvyysmerkit loppuivat kyljestä.
Kiire loppui, käveltiin hiljaisella kaijalla – ja oli niin hyvä olo kaikilla...
Vieressä Vaskiluodossa oli suuri ja mahtava Suomen Sokerin tehdas. Etelä-Amerikoista tuli valtavia laivoja tuoden ruskeaa siirappimaista raaka-ainetta. Laivamiehet olivat aika mustia.
Vaasanlaivat veivät ja toivat matkailijoita monta kertaa päivässä. Uumaja oli suosittu kohde.
Mistä ihmeestä niitä ihmisiä riittikin matkustamaan?
Sitten oli se legendaarinen Vaasan Höyrymylly Oy. Vielä on puinen laivojen purkauslaite merkkinä menneestä, ja siilosto odottaa kohtaloaan.
Sopii ihmetellä, että mikä – ja ketkä – saivat tuon kaiken loppumaan?
Samaan tarinaan kuuluu myös Valtion Viljavarasto.
Osio 2
Varastojen arkipäivää
Viikosta toiseen se soljui – ja kaikki päivät olivat erilaisia. Työpaikkahuumori kantoi kauas.
Tunnuslauseena voisi pitää sitä, että oli kiva tulla töihin. Johdon määräyksiin luotettiin kuin "kirvehen silimähän".
Arkipäivää oli myös se, että sairauslomia oli äärettömän vähän. Tiedettiin vastuu ja työporukan henki – eihän sitä nyt pienistä, aikuiset miehet!
Omalle kohdalleni osui kolme sairauslomaa 35 vuoden aikana. Lomiltakin tultiin töihin, jos tarvittiin.
Aamulla varaston pihasta näki paljon. Usein se oli jo autoja täynnä – ja hyvä niin. Tiedettiin liikkeet ja kuskit hyvin.
Työpäivä alkoi valoista, ovien avaamisesta ja koneiden käynnistyksestä.
Pakkasella piti joskus käytellä kuljettimia etukäteen.
Ennen oli suuret odotushuoneet, mutta sitten aikataulut tulivat kohdilleen eikä odottelua enää ollut.
Kuulumiset vaihdettiin molemmin puolin – säistä alkaen – ja sitten kuormakirjat lyötiin tiskille.
Usein autokuskit kävivät kahvilla varaston tiloissa.
Arjen rytmiä sekoitti laivojen tulo Vaasaan – tuli äkkilähtö, mutta siihen oltiin aina valmiita.
Perin harvinaista oli se, että varastopäällikön ovi oli auki.
Seinäjoella Paavo Kallion ovi oli aina auki.
Omankin talon kulkijat Helsingistä sen sijaan sulkivat ovensa visusti – ihan kuin aina olisi ollut jotain salattavaa.
Ja puhekin oli hiljaista kuiskuttelua. Liekö kaikilla puhtaat jauhot pussissa?
Sellainen kulttuuri vahvistui tulevaisuudessa.
Samassa kahvipöydässä istuivat kaikki – ei ollut erilaisia kuppikuntia. Siinä samalla käytiin työasiatkin läpi. Erillisiä palavereita ei juuri tarvittu.
Toimiston likat tulivat kahdeksalta, mutta aina puhelimeen vastattiin, jos joku oli paikalla.
He olivat tunnollisia naisia.
Puhelin oli väline asiakaspalveluun ja kaikkeen muuhunkin.
Tarkkuutta vaadittiin, kun tuli optisia kaavakkeita. Monta kynääkin piti lähettää, että merkki osui omaan ahtaaseen ruutuun.
Sitten tulivat ATK:t. Pieniä olivat ruudut, mutta tulostimet ja paperit suuria – muovilaatikoissa suojattuja.
Hiilipaperit saivat väistyä. Faksit ja kopiokoneet toivat paljon helpotusta.
Tietotekniikkaa sovellettiin aivan hyvin.
Laboratoriossa työskenteli kolmekin naista.
Viljasta tutkittiin tuiki tarkasti kaikki roskat ja rikat.
Hehtopaino ja sakoluku olivat tärkeimpiä.
Myös mallasohran aitous tutkittiin tarkkaan. Joskus tuli outojakin tapauksia – kuten haisunokia.
Asioista soiteltiin ennakkoon, ja sitä seurasi kirjallinen "toimitusmääräys".
Suuria junakuljetuksia tuli Vainikkalasta ja Naantalista – Peipohja mainittiin usein rahtikirjoissa.
Katovuosina tuli jopa Amerikasta maissia suuria määriä – ja ne jaettiin kilolleen suoraan isännille.
Meillä oli erikoinen lähetys oli Afganistaniin, kun sen sota oli päättynyt. Vehnää säkitettiin ja sen piti mennä Venäjän kautta perille.
Myös laivoihin ajettiin viljaa varastoilta suuria määriä, tarvittaessa.
Siementä tuli vaunuilla – se oli työlästä hommaa.
Monesti säkkipinot olivat kaatuneet. Paperisäkit hajosivat ja muovisäkit luisuivat pakkasella.
Sitten tulivat trukkilavat, mutta vasta huputettuna ne olivat kunnolla käsiteltäviä.
Aina muistan ne sodankäyneet miehet, jotka hampparikärryillä kärräsivät säkkejä vaunuista. Säkkipinot olivat korkeita.
Kerran ostin kumipyöräiset kärryt – mutta ei kelvannut.
Sanottiin, että "sellaiset pyörät ovat aina vastamäessä".
Monet pitivät tukkimiehen kirjanpitoa klubiaskissa.
Tulihan ne käsipumput – ja sitten paremmat trukit lavojen käsittelyyn. Ne helpottivat työtä paljon.
Osio 3
Seinäjoen ja Impivaaran viljavarastojen rakentaminen
Valtion Viljavaraston omaa "säiliötornia" alettiin rakentaa Seinäjoelle vuonna 1937. Pohjanmaalla arvostettiin ruoan tärkeyttä. Rajan kiroja oli koettu menneinä aikoina Venäjän ja Ruotsin välissä – oli Isovihat, Suomensodat sekä Talvisota jo oven takana.
Kymmenen vuotta oli kulunut Valtion Viljavaraston perustamisesta. Aluksi oli käytössä erilaisia vuokratiloja, kuten esimerkiksi Turun tiilinen makasiini. Betonisilo valettiin liukuvalumenetelmällä, mikä oli ainutkertaista. Tietotaito tähän tuli Sveitsistä ja Saksasta. Koneistuksen toteutti Gebrüder Bühler.
Rautatiehallitus rakensi pistoraiteen, ja liikenne perustui pääosin rautateihin.
Aluksi rakennettiin viisi siiloa kolmeen riviin ja myöhemmin jatkettiin kahdella – niin että sivuprofiilissa oli seitsemän siiloa. Sanottiin, että siinä olivat "seitsemän lihavaa tai laihaa vuotta". Siilojen väliin jäi aina pieni tila, johon myös varastoitiin viljaa.
Tasovarasto valmistui vuonna 1953 – sinne varastoitiin monenlaista tavaraa, tarpeen mukaan.
Siilostoa laajennettiin vuonna 1964. Merkittävää oli, että yläosaan rakennettiin jälleen betoninen tila koneistoa varten. Myöhemmin rakennetuissa ns. suursiiloissa konehalli oli peltiä ja tasalattiainen – ongelmallinen ratkaisu. Seinäjoellekin tällainen rakennettiin vuonna 1979.
Mainittakoon, että kaikki kolme urakoitsijaa joutuivat suuriin vaikeuksiin rakentamisen seurauksena.
Siilostoja rakennettiin koko Suomeen pariinkymmeneen paikkaan – ja ne näkyvät yhä maamerkkeinä kauas. Rakennusbuumeja tuli usein vuosikymmenten välein.
Tampereellekin rakennettiin siilosto, mutta se purettiin pian pois. Rakentamiseen vaikutti maakuntapolitiikka ja varastojen tarpeellisuudesta käytiin välillä kiivastakin keskustelua.
Monet paikkakunnat, kuten Ruukki ja Jämsä, halusivat omat varastot – mutta niitä ei lopulta rakennettu.
Rakentamisella oli kuitenkin aina perustansa. Varmuusvarastoja pidettiin tärkeinä – sodat olivat vielä muistissa. Tiloilla ei ollut tarpeeksi säilytystilaa, eikä myllyilläkään.
Satovaihtelut olivat suuria, ja usein oli laatuongelmia. Laivat toivat viljaa suuria määriä, joten varastotilaa todella tarvittiin.
Seinäjoen siilostoon rakennettiin myös kuivauslaitos, jota lämmitettiin höyryllä – polttoaineena käytettiin halkoja.
Asennettiin myös välttämättömät lämmönmittauslaitteet ja suunniteltiin kaasutuslaitteet tuhohyönteisiä varten.
Varastoinnin ja käsittelyn periaatteet ovat pohjimmiltaan pysyneet samoina nykypäivään asti.
Varastopäälliköille rakennettiin aina asunto siiloston yhteyteen, ja siellä oli asuttava.
Laboratoriotilat olivat suuret ja tärkeät.
Varastojen rakentamista juhlistettiin vuosikymmenien varrella – niitä pidettiin merkittävinä maakunnan kannalta.
Seinäjoki juhli 1988 50-vuotistaivaltaan ja Impivaara 25-vuotisjuhlaa vuonna 1970. Sodankäyneet miehet muistivat aina, kuinka valtion autoilla haettiin juhliin.
Talvisodan aikana, helmikuun 3. päivänä 1940 klo 14.00, saapui 27 pommikonetta Seinäjoelle.
Paikka oli risteysasema, ja Valtion Viljavarasto alueella – se oli naamioitu kuusilla.
Koneet pudottivat lastinsa. Yksi pommi osui siiloon A3 tehden miehenmentävän reiän – pommi räjähti vasta maassa.
218 tonnia ruista valui pihalle. Varastopäällikkö Niilo Harja laati tapahtuneesta tarkan selvityksen. Hän oli katolla kivääri kädessään vartioimassa valtion omaisuutta.
Impivaaran varasto oli siitä erikoinen, että siellä ei ollut siiloja. Mutta oli 228-metrinen tasovarasto, mikä oli 30 metriä leveä ja korkeutta kymmenen metriä. Lattiaa 6840 neliötä. Se rakennettiin 1959.
Parisataa miestä hevosineen sen rakensi nopeasti. Rautatie oli tärkeä toiminnalle. Varasto oli käyttökustannuksiltaan hyvin edullinen.
Varastopäällikköinä ovat toimineet herra Otto Seeck, Arvi Mäkiö ja Paavo Kallio.
Sotien jälkeen 1945 siirtyi Viljavaraston haltuun paikalla ollut Elintarvikevarikko numero 2 eli EV 2.
Alue oli suuri, 37 hehtaaria. Alueella oli rakennuksia paljon ja tukeva piikkilanka-aita ympärillä. Samanlaisia oli Itä-Karjalassa. Tasovarastoja oli 12. Ne olivat 60 m pitkiä ja 15 m leveitä, joka toinen puusta ja tiilestä palovaaran vuoksi. Valtiohan ei vakuuttanut mitään suuren rakennuskannan vuoksi.
Rakennuspiirustukset, kassakirjat ja kalustot ovat vielä tänäkin päivänä tallessa. Jopa Puolustusvoimain ohjeet ’Erämaantien rakennusohjeista’ ja että Kenttätykistörykmentti 1 Ylämyllyllä sai heinää. Puolukkaakin oli tarjolla. Ja tietysti näkkileipää Jääkäripataljoona ykköselle.
Raittiustodistuksia’ tehtiin luotettaville henkilöille sekä punnitusvala piti olla.
Varastojen toisella sivulla oli tie ja toisella rautatie sekä neljä ovea molemmilla sivuilla. Oli perunakellarikin. Hämeenlinnassa on samanlaiset rauniot rakennuksista.
Näitä varikon varastoja alettiin rakentaa heti Talvisodan jälkeen. Venäläiset sotavangit ne tekivät.
Heillä oli leiri alueen sivussa. Sen sanottiin olevan työleiri.
Aikalaiset muistavat, kun vankeja marssitettiin asemalta. Heti he juoksivat luukasalle – nälkä oli.
Itikalla oli alueella vielä toimintaa.
Me löydettiin laudan pätkiä seinän välistä rakennuksia purkaessa. He olivat kirjoittaneet nimiä ja päivämääriä niihin. Olivat ukrainalaisia.
Varastot ovat vielä pääosin pystyssä, myös ne 12 vankienkin tekeää varastoa.
Osio 4
Viljavaraston kuljetukset
Nykyään puhutaan logistiikasta. Ennen se oli junat vaunuineen – nyt autot teineen. Viljavaraston alussa tärkein kuljetuksille oli rautatiet. Varastotkin suunniteltiin sen mukaisesti.
Kuuluisia olivat mulli- eli härkävaunut, Gbeet. Hampparikärryillä niihin lastattiin säkit päällekkäin. Oli kangas- ja paperisäkkejä. Armeijaa nuo vaunut kuljettivat aikoinaan. Irtotavaraa meni 12 tonnia, ja sitten tuli pidempi Gbl, mihin meni enemmän. Niissäkin piti olla ovilevyt. Ja niitähän rahdattiin mennen ja tullen asemilta varastoille.
Paperi oli parasta tilkitsemiseen, ja oli tarkoitukseen sopivat paperiliuskat. Paaksalla eli rautakangella vaunuja voitiin siirtää, mutta pitkät letkat liikkuivat voimakkaalla vetovinssillä. Naantalissa oli oma veturi.
Vaunujen ovet 'lyijytettiin' eli blommattiin VV-merkillä, että ei niitä ulkopuoliset avanneet. Vaunuissa oli tietysti jarrut, mutta varman päälle käytettiin jarrukenkiä kiskoilla. Koivuhalkokin oli hyvä pysäyttämiseen. Raiteilla oli usein 'laskumäki' helpottamassa työtä.
Ihmeteltiin, kun Venäjältä tuli suuria vaunuja ja telikin oli. Oliko siellä niin paljon viljaylijäämää, tai mistä oli kysymys? Mutta tiettävästi tarvittiin valuuttaa – ja viljasta sitä saatiin. "Venäjän punoohin" mahtui 60 tonnia ja ne koplaantuivat itsestään. Ruista tuli paljon ja ihmeteltiin, kun sakolukua ei näkynyt papereissa. Ilmeni, että se oli luonnostaan noin 200.
Voimalapioilla oli purettava. Se oli voimakas vinssi, mikä veti levyä purkusuppiloa kohden. Sen käytössä varastomiesten oli oltava ammattilaisia – ja niin he olivatkin. Sitten tulivat kipilliset Kas-vaunut. Ensin varustettu pressulla ja sitten peltikatolla. Mahtavat säiliövaunut, Hopperit eli Tad-vaunut, olivat hyviä. Niitä liikkui Venäjänkin rautateillä. Olivat amerikkalaisten kaltaisia jäljennöksiä. Kuormat oli noin 40 tonnia.
Venäjältä tullessa kaikki mahdollinen oli revitty irti vaunuista, ja sisällä oli selvää sontaa ja mädänneitä lintuja.
Lähes päivittäin oli vaunuja raiteilla. Päivystysveturi siirteli letkoja parikin kertaa päivässä, kun rähinä oli päällä. Vaihteita putsattiin talvikeleillä jokaisena päivänä. Alueen viljaliikkeet olivat pääosin rautateiden varsilla. Olihan kiskot Kristiinaan, Vaasaan ja Pohjoiseen. Puhutaan junien myöhästymisistä ja muista vaikeuksista. Jos vain itse kukin on vaihteita putsannut kovalla pakkasella ja myrskypyryssä – ymmärtää kaiken.
Vaunut olivat siitä hyviä, kun antoivat pelivaraa työskentelylle. Suuret määrät kulkivat hyvin. Niinpä – mutta tämäkin VR ajettiin alas ja hyvin nopeasti.
Autokuljetukset alussa olivat vaatimattomia, vain muutama tonni kuormassa. Lapiolla ja sitten 'voimalapiolla' oli purettava. Olipa jossain reikiäkin lavassa, mikä helpotti purkausta. Kippiä ei ollut, mutta sitten tuli 'kolukippi' – hammasratas nosti lavan ylös. Myös purkupaikoille piti rakentaa autoille sopiva paikka.
Autot suurenivat ja tulivat kemsut paripyörillä. Nyt autoilla näyttää olevan pyöriä niin paljon kuin alle vain mahtuu. Ja lopulta sängyt, keittomahdollisuus ja vessatkin. On navigaattorit ja mittarit – mutta työ on vaativaa aina vain.
Autojen etu oli siinä, että ne toivat ja veivät kuormat alusta loppuun. Kuskit olivat mukavia "kansanmiehiä", joilla hermot olivat kuin lehmällä.
Laivakuljetukset oli oma maailmansa. Se oli tarpeellista, suurta ja välttämätöntä Viljavaraston toiminnassa. Siitä tietää kaiken ulkomaanyksikön päällikkö Seppo Koivula. Suuria varastoja satamineen oli Naantali ja Rauma.
Osio 5
Rukiista ja ötököistä
Elettiin Impivaarassa 70-lukua, ja suuri varasto oli täynnä ruista. Sakoluku oli jo keksitty ja näytti sitä kuuttakymmentä. Se oli pienin mahdollinen luku. Niinpä tuo ruis oli pitkähkön aikaa varastossa. Rukiilla ei ole kuorta, ja kovassa myllytyksessä se jauhaantuu.
Sakoluvun nostaminen sekoittamalla oli ammattilaisten työtä. Luku todellisuudessa saattoi olla vaikka paljonkin alle 60. Jotkut sanoivat, että hakopaskaa.
Tiedetään, että puinti on tehtävä mahdollisimman varhain. Parikin sadepäivää voi pilata sadon sakoluvun osalta. Se tiedettiin, että laadukas ruis on leivonnassa hyvästä – ja punamullassa hyvää seinää maalatessa.
Ajan myötä varastossa siihen pesiytyi jauhokoisa. Keväällä toukista tuli pieniä perhosia, jotka munivat rukiiseen. Toukkavaiheessa ne kiipeilivät puurakenteissa, ja niitä oli paljon. Kestivät pakkastakin. Pyretriinillä niitä yritettiin estää, mutta elintarvikkeessa kun olivat – niin varovainen piti olla.
Ne söivät puruksi pintakerroksen, ja siitä tuli haitallinen kerros, joka esti normaalin viljan hengittämisen. Mutta tuon kaiken kanssa elettiin ja toimittiin.
Torajyvät olivat joinakin vuosina harmillisia, ja vaikea niitä oli poistaa. Sanottiin joskus käytettävän naistentautien lääkkeenä, ja liikaa syödessä saattoi tulla vetotauti. Sehän lähti, kun hullukaalin siemeniä söi kolme kappaletta.
Viljavaraston tehtävänä oli mm. edistää kotimaisia viljamarkkinoita. Rukiissakin käytettiin mm. tuotantopalkkioita, ja oli myös "pohjoisruista". Rukiin satotaso oli varsin vaatimaton, ja luonnonolot vaikuttivat aina siihen.
Kesannon ensimmäinen vilja oli usein ruis. Käyttö oli noin 100 miljoonaa kiloa vuodessa. Mutta vain harvoin se riitti omavaraisuuteen.
EU:n jälkeen se oli tuskin 30 %, vaikka aina puhuttiin kotimaisesta rukiista.
Maailmalla ruis on pohjoisten alueitten vilja ja käyttö on rajallista – mutta suomalaisille tärkeää.
Ulkomainen vehnä oli joskus tautista. Ainahan vanha ja huonokuntoinen ensiksi myydään.
Kylmä ilmastomme oli hyvä varastoinnille – silloin elintoiminnot ovat heikkoja. Tuuletus auttaa.
Punkit, häröt ja kärsäkkäät olivat hankalia. Yleensä ne olivat pinnalla, mutta saivat koko siilonkin lämpiämään pohjia myöten. Kaikki eivät tarvinneet edes happea.
Laivoissa viljan seassa oli usein kaasukapseleita. Luukkujen ollessa kiinni vaikutus oli hyvä.
Salmonella saattoi olla sitkeä ja ovela vierailija. Jos nyt tavara saatiin puhtaaksi, niin tarkkaa työtä oli rakenteiden ja koneiden puhdistus.
Alkolla oli omasta takaa viinaksia puhdistukseen – hapanta kun oli. Meillä kun vastaavaa ainetta kaadettiin elevaattoreihin muutama sangollinen – hyvä tuli.
Tosin kuumana kesäpäivänä täytyi olla tarkkana, kun se kaasuuntui ja nousi ylös. Piti istahtaa.
Tšernobyl poksahti 1986. Varaston lääkekaapit täytettiin uusilla joditableteilla.
Puhuttiin saasteista, laskeumista ja tavaran hävittämisestä. Kyllä sitä viljaankin tuli. Ei kuultu tai tiedetty, että viljaa olisi hävitetty – ja miten.
Heiniä sen sijaan rahdattiin Ruotsin puolelle. Betonisiilot olivat parhaita ja turvallisia paikkoja säteilyä vastaan.
Rotat ja hiiret olivat arkipäivää varastoilla – että vähän suurempia tuholaisia muitten ohella. Olosuhteet olivat varsinkin tasovarastoissa ihanateelliset näille. Mutta tietäen ja seuraten heidän sielunelämää ei suurempia ongelmia tullut.
Maailmassa, näin globaali-aikoina, viljakauppa on suurta. Köyhyyttä riittää ja suurvallat kamppailevat vaikutusmahdollisuuksistaan ja vallasta kaikin keinoin.
Lisäksi luonnonvoimat viruksineen näyttävät mahtiaan. Ja väkimäärä vain kasvaa maapallolla.
Kyllä tuholaisiakin riittää. Kuljettimien viljavirrassa on säteilylaitteita. Ötökät eivät aina kuole – mutta sukujatkuma häviää pois.
Harmillinen pöly on myös painoa. Tuholaiset tykkäävät siitä. Joskus siihen laitettiin maailmalla kasviöljyä sidonta-aineeksi.
Tai laitettiin takaisin kuormaan painoksi ja muitten harmiksi.
Tavallinen paino-elementti on kosteus – ja monet pitävät sen korkeissa lukemissa.
Ihmeellinen on ötökkien ja muitten tuholaisten maailma.
Osio 6
Varastointia
Varastoiminen on taitolaji, ja monet ovat oppirahansa maksaneet.
Valtion Viljavarastolla määrät olivat suunnattomia, ja satovuodet laadultaan erilaisia. Ulkomaan viljat olivat arvaamattomia. Oli lukemattomia erilaisia varastotilanteita, ja viljavarastolaki antoi monia velvotteita.
Yli miljardi (1,3) kiloa oli varastotilaa, ja satoa keskimäärin 3,5 miljardia kiloa vuodessa.
Mutta pitkäaikainen henkilökunnan kokemus pelasti monia tilanteita varastoilla.
Huonostakin viljasta piti saada parempaa – mutta onneksi oli valikoimaa varastoilla.
Tärkein tekijä viljassa ja varastoinnissa on kosteus. Ja kylmä on aina hyvästä.
Märkänä vilja pilaantuu nopeasti, ei juokse koneissa ja voi paakkuntua siiloihin. Tappiot voivat olla suuria.
Joskus vauriot näkyvät vasta keväällä – ja silloin "tunkka" haisee. Lavakuivurien aikaan tuo ilmiö oli tavallinen.
Silloin viljan talvihorros oli ohi, ja itäminen ja elintoiminnot olivat herkkiä.
On tärkeää, että vilja olisi kunnolla tuleentunut ennen puintia.
Lämmönmittauslaitteet ovat elintärkeitä suurissa varastoissa – vaikka nenä kertookin paljon.
Varastojen lämmönmittauskirjat olivat paksuja ja tärkeitä opuksia.
Betonisiilot olivat hyviä säilytyspaikkoja, mutta isot laivat olivat viileitä.
Jos on suuria määriä viljaa, ne hönkivät lämpöään ylös keskitalvelle saakka, vaikka kuivia olisivatkin.
Elokuinen puintiaika voi olla hyvinkin lämmin.
Tasovarastoissa vilja kohtaa kylmän ja kostean ilman – siitä syntyy vettä.
Me sanottiin sitä "viisasten vedeksi". Se nousee viljakasan huipulle, ja voi syntyä märkiä kohtia. Jopa itäminen voi alkaa.
Osio 7
Asiakkaat ja maakunta
Seinäjoen alueella suuria asiakkaita olivat Alko Koskenkorvalla ja Vaasan Höyrymylly Oy Vaasassa.
Altian ohran käyttö on noin 200 miljoonaa vuodessa. Tehokkuus on vertaansa vailla. Kaikki hyödynnetään, jopa pölyinen hiilidioksidi.
Kun kahdeksan vaunua lastattiin, niin takaisin tuli neljä säiliövaunua kirkasta. Eli parista kilosta saatiin pullo Koskenkorvaa. Laitos on pitäytynyt kotimaisessa ohrassa.
Koskenkorvan tehdas rakennettiin samoihin aikoihin, kun Seinäjoen Viljavarasto. Aluksi viinaksia tehtiin perunasta. Vieläkin se porskuttaa paikallaan ja voi hyvin.
Vaasan Höyrymylly tarvitsi erilaista vehnää. Oli muun muassa keksivehnää Soft White eli korkea sako, mutta alhainen valkuainen. Tarvittiin erilaisia ominaisuuksia. Oli lakritsivehnää ja durumia makaroonia varten. Manitobaa pidimme maailman parhaana.
Klemettilään rakennettiin Rehutehdas, joka on myös hävinnyt pois. Sen paikkeilla oli ennen kuuluisa Näkkileipätehdas. Laihian mallas oli ja on merkittävä laitos alallaan.
Hankkijan Rehutehdas Seinäjoella oli suuri viljan käyttäjä. Sen nimi tornissa on monet kerrat vaihdettu, mutta nyt näyttää olevan taas Hankkija. Kolpissa toimi monipuolinen rehutehdas. Oli myös muutamia pieniä myllyjä, jotka tarvitsivat viljaa. Vaasaankin tuli Polar Mills.
Viljavaraston tehtävänä oli huolehtia, että sekoituspakko toteutui kotimaisen ja ulkolaisen viljan kesken.
Suuri ja erikoinen asiakaskunta oli rehusekoittamot ja jäähdyttämöt rannikolla. Ne olivat turkisrehun tehtaita ja niitä oli paljon. Kesäaikana piha oli täynnä lastiaan odottavia autoja. Ne käyttivät vehnää ja sakoluku piti olla 150. Sanottiin, että se pysyy siten verkolla. Se oli ulkolaista vehnää. Kun se meni rehuksi, niin se värjättiin eroksi leipäviljasta.
Mieleen on jäänyt August Lipsanen Porinpuolelta. Se lähetti joulunaikaan aina kahvipaketteja. Kinnusen Mylly Utajärveltä haki uskollisesti vuosikymmeniä viljaa Seinäjoelta, niin kuin Biskop Kvarn Kruunupyystäkin. On muistettava, että maakunta oli suuri viljan kuluttaja jo itsestään. Sikapossuja ja kanoja oli lakeus täynnä.
Tasovarastoja käytettiin monenlaisiin tarpeisiin. Seinäjoellakin Valtion Hankintakeskus, mutta suuri varasto oli Pieksämäellä. Etelässä oli paperi- ja kartonkipaaleja suuret määrät. Myöhemmin Impivaaran tuli paljon TSE-rehua Honkajoki Oy:ltä. Oli ne Lahtisen veljekset siellä mukavia, kunnon johtajia.
Asiakaskuntaan kuuluivat ne noin 130 viljaliikettä maakunnassa, jotka keräilivät maanviljelijöitten viljaa varastoihinsa. Niitä oli pari-kolme joka pitäjässä. Valtion Viljavarasto oli silloin äärimmäisen tärkeä paikka, jos muu menekki oli vaikeuksissa. Keskusliikkeet hoitivat osansa. Silloin oli E-liikkeitä ja Tuko. Hyvin heidän kanssaan aina asiat sujuivat, vaikka monet kerrat tilanteet ja väki vaihtui. Kiitos vaan. Liikkeillä oli omat kuorma-autot viljan ajossa.
Noihin aikoihin tilat olivat pieniä ja rahantarve arkipäivää. Tavallista oli, että lannoitteet ja siemenet ostettiin vekselillä. Sitten viljan myynnistä se sitten maksettiin pois. Pysyvällä ja sitovalla asiakassuhteella oli suuri merkitys. Joskus tuli huonoa ja kauppakelvotonta viljaa. Sitä kun kauppias osti, niin ikuisesti isäntä oli kiitollinen ostajalle.
Ministeriö antoi Viljavarastolle tehtävän valvoa viljakauppalakia. Niin sitten käytiin kaikissa paikoissa, missä viljakauppaa tehtiin. Paikat ja kauppiaat tulivat tutuiksi – se oli hyvä asia. ’Myllykamarista’ tarkastus alkoi. Se oli usein täynnä tavaraa, että varastolta näytti. Oli vanha sohva, lämpökaapissa joskus makkaraa, vanhaa kahvia kupeissa ja itänyttä viljaa kaikkialla. Ja lämpöisiä sikapossuja paperipussissa. Mutta kaikki sujui hyvin ja kotoisasti isäntien kanssa. Vastaanottajat olivat ammattilaisia. Heittivät jyvät suuhun, maistelivat ja sitten asia olikin selvä.
Vaaka oli tärkeä tarkastuksen kohde. Se oli tasavartinen säiliövaaka, usein AEG. Säätöpainoa käytettiin eri hehtopainojen vuoksi. Vastapainona piti olla rautaromua, mutta joskus oli vasarakin saanut tehtävän. Sitten sakolukuvehkeet ja hehtopainomittarit. Vakaus piti olla kunnossa. Näytteenotossa ja laadunmäärityksessä oli oltava pätevyys. Likat olivat hyviä ja tunnollisia. Sukkahousuissa hyppäsivät kuormaan ja reippaasti homma hoitui. Hyvin aina otettiin vastaan – vain kerran vanha kauppias tuumasi, että niitä valtion inspektöörejäkö – kuin sotaaikana.
Näytteenotto oli ikuinen kiistakysymys. Otetaanko se kuormasta, mikä on myytäväksi tarkoitettu, vai vasta puhdistettuna, mikä menee varastoon?
Asiakkaiksi voisi lukea myös elintärkeä VR, Posti ja Puolustuslaitos. Se piti varastoaan alueellamme ja oli vartioinnissa mukana. Varastoissa oli kaikkea suksista tykkeihin. Postiautovarikko huolsi ja korjasi kuorma-autojamme. Oli M-59 Sisu ja sitten Kontio Sisu. Tielaitos oli myös alueellamme varikkoineen. Ajateltiin, että se varmasti pysyy, kun miljoonia oli mennyt rakentamiseen. Ei pysynyt kuin muutama vuosi vain.
Voimassa oli viljavarastolaki, mutta maakunta oli hyvin tyytyväinen siihen ja pitivät tarpeellisena. Tiesivät, että tehtävänä oli viljan tarpeen tyydyttäminen, alueellisen tärkeyden ja kotimaisen viljan lisääminen sekä huolehtia ylijäämistä. Ja varmuusvarastoa piti pitää – silloin se oli 900 miljoonaa kiloa.
Olihan niitä tukkoisia vuosia syksyisin, mutta pitkässä juoksussa homma hoidettiin. Hyvien kelien tullessa puimurit rysähtivät käyntiin koko valtakunnassa samanaikaisesti. Pääkonttori oli usein jälkijunassa tapahtuneesta. Mehän näimme tilanteen livenä. Tavanomainen kertomus oli, että ’kaikki kärryt ovat täynnä ja pitäisi mennä rankamettähän’. Jos oli ja tuli ongelmia, niin puhelinsoitolla kaikki selvisi ja helposti. Luottamus oli molemminpuolinen. Töitä tehtiin varastoilla kovasti.
Mutta jos se ’kaupallinen sisaryksikkö’ luetaan asiakkaaksi, niin parantamisen varaa olisi ollut. Siellä eräs mies lähetteli mennen tullen reklamaatioitaan. Tietämys viljan käsittelystä oli pientä – mutta pätemisentarve suurta joka asiassa. Varastolla oli myös huone kotimaan kaupan henkilöille. He kävivät kahvilla ja paikat siivottiin. Kerran ihmeteltiin, kun toinen alvariinsa käytti meidän vessaa? Ilmeni, että omasta vessasta oli loppunut vessapaperi. Sitähän olisi ollut parin metrin päässä olevassa hyllyssä. Onneksi ei pyydetty pyyhkimään.
Suorat isäntäostot herättivät kaupan ärtymyksen viljaliikkeissä Viljavarastoa kohtaan. Aluksi leipäviljaa, 90-luvun alusta ja sitten rehuviljaakin. Kritiikki oli melkoista ja kasvoi kaiken aikaa. Nauloja alkoi tulla Viljavaraston arkkuun.
Osio 8
Henkilöstön historiaa
Vuosikymmenet kulkivat, sota-aikoineen, maailma muuttui ja henkilökunta vaihtui. Me, suurten ikäpolvien ihmiset, astuimme työelämään. Kuu ja aurinko kiersivät omia ratojaan, ja Viljavarasto rakensi siilojaan, turvaten tulevaisuutta pahimmilta ajoilta, joita oli riittävästi lähellä.
Valtion leivissä oli hyvä olla. Pieni palkka ja kapea leipä, mutta elämä oli pitkä ja varma. Monet nauttivat siitä sukupolvelta toiselle. Niin toivottiin ja haluttiin edelleen menevän.
Varastopäälliköistä muistan hyvin Keskitalon ja Söderströmin. Keskitalo Naantalista halusi siiloihin kartiopohjat, vaikka suurissa siiloissa ei yleensä ollutkaan. Kokemäellä oli Aarre Suominen ja Hartikkala Turengissa, Loimaalla Kuuskoski, Kuopiossa Kulonen, Ylivieskassa Rahkola ja Naantalissa Fingerroos. Ja tietenkin Seinäjoella Valde Rintala ja Paavo Kallio. Noihin aikoihin oli myös Jaakkola ja Klemola. Tilanteet vaihtelivat, mutta paljon jäi mieleen.
Vuonna 1994 tilanne muuttui radikaalisti, kun tuli tulosyksikköorganisaatio. Jorma Kallio jatkoi toimitusjohtajana ja kaikki alkoi muuttua.
Aluksi alettiin laskuttaa toisiaan armottomasti – ikään kuin se toisi rahaa taloon. Sisältä kaikki alkoi murentua.
Erityisesti varastoissa muutos oli suuri ja ennennäkemätön. Varastopalvelun otti hoitaakseen Kari Nurmentaus, ja se tiesi kylmää kyytiä. Päivittäin tuli pylväitä ja käppyröitä, joissa todisteltiin varastojen suuria kustannuksia ja kalleutta. Jokin insinööri oli keksinyt, että puolitoista miljoonaa kiloa viljaa pitäisi henkilön joka kuukausi myllyttää – millään muulla ei ollut väliä.
Epäilimme suuria muutoksia, sillä tuntui, että kaikki oli tarkoitushakuista varastoja kohtaan ja kustannuslaskelmia ei voinut mitenkään tarkistaa. Tämä oli vielä aikaa ennen Varsinaista Valtion Viljavarastoa.
Kotimaan kauppaa johti Harri Leinonen ja siementä ahkerasti Pertti Hatakka. Ulkomaisia asioita hoiti Seppo Koivula. Työtä oli paljon ja maailmalla oli vaikeita aikoja, mutta se toimi hyvin. Viljantarkastusta johti Ritva Huttunen, hallintoa Hannu Pelttari ja tietoliikennettä Tarja-Leena Niklander. Ja se Nurmentaus varastojen johtoon. Hän lupasi tasaista työntekoa ilman vuodenaikojensesonkeja.
Kaikki olivat tuttuja entisiltä ajoilta. Toivoimme parempaa ja pelkäsimme pahinta. Aluepäälliköistä jäi mieleen reipas Udd. Bror Staffas oli pitkäaikainen ja hyvä ostomies Vaasan puolella.
Vuosikymmenet kulkivat hyvien aikojen mukana. Pääkonttorissa oli Kerttu Mäkiniemi, Lahja Merikari ja Ritva Haanpuro, sekä monia muita. Sitten Tarja Huhti, Raija Kannonmaa, Kankaanpään Tuija, Söderholm Auli ja Leena Häkkinen sekä Raija Malen. Labrassa oli asialliset ja hyvät Mirja Kartio ja Markku Aapio. Matti Raitanen oli tunnollinen ja korvaamaton päivittäisissä toiminnoissaan järjestelyissä ja viljakaupassa.
Vasaran ohella oli herrasmies Mauri Valmari – niitä tekniikan ja rakennusten miehiä. Hän tiesi Viljavaraston kuvion – ja ymmärsi hyvin varastolaisia työssään. Nikanderit jatkoivat tekniikkaa ja pölyn ongelmia. Keijoa muistan hyvällä ja Vuorinen oli sympaattinen mies. Mattilan insinöörikin tarttui lapioon – ja hyvä niin. Konesuunnittelijat tiesivät tarkasti laitteiden ja koneiden metkut kosteissakin paikoissa.
Naantalin ja Loimaan varastojen henkilökunta oli mukavaa porukkaa. Hyvin muistan kollegat Risto Mäkilä, Jaakko Kaila, Kalle Nieminen, Salmi, Leppänen, Haapaharju, Kiero, Siipola, Salovaara, Kananen, Lindholm ja Hartikainen. Pentti Nykänen oli hyvä kaveri Pieksämäellä. Salovaara hoiti hyvin Rauman hommat. Niin – ja Pihkala Korialla sekä Kallio Kuopiossa. Seinäjoella oli sodankäynyt hyvä työkaveri Pentti Ristimäki. Perniön Keskusvarastossa oli hyvin kirjavaa ja erikoista väkeä.
(OHESSA VALTION VILJAVARASTON PÄÄKONTTORIN HENKILÖSTÖÄ)
Avenan aikoinakin pääkonttoriin tuli nuoria, innokkaita ja reippaita naisia. He kertoivat avoimesti koirista, kissoista, pianonsoitosta ja ulkoilusta. Talossa ja ympäristössä tuntui hyvältä. Talossa oli myös tiedotuslehti pitkään, ja siinä sai kertoa mielipiteitään. Hyvä niin.
Monet meistä olivat surullisia, koska tiesimme ja olimme kokeneet enemmän raadollisesta arkielämästä viljavarastolla.
Sitten tuli se Valtion Viljavaraston loppu 31.12.1994, juuri ennen Euroopan Unionia. Liikuttavia olivat monet sähköpostit, joita varastoille tuli työntekijöiltä jäähyväisviesteinä. Eräskin tyttö kertoi, että samanaikaisesti oli remonttia ja vanhemmat sairastivat. Siinä oli Kirsiä, Mariaa ja muita. Joskus miettii, mihin tyttökullat ovat hävinneet…
Meitä jäi kuitenkin vielä muutama roikkumaan, odottaen tulevaa. Avenaa ja Viljavaa.
Osio 9
Laatikkoleikistä se alkoi
Viljavarastoa kohtaan ei liiemmin kuulunut kritiikkiä, ja töitä riitti varastoilla. Hyvin kulki.
Vain viljan suoraostot tekivät säröjä ympäristöön.
Mutta vuonna 1988 entinen konttoripäällikkö Jussi Kotipelto töräytti, että laitos on kallis ja tarpeeton. Hän oli jo siirtynyt muualle. Seuraavakin konttoripäällikkö totesi, ettei Viljavarastokaan ole mikään lintukoto. Sellaisia ne konttoripäälliköt ovat.
EU-peikko alkoi vaikuttaa kaikkeen – niin myös Viljavarastossa.
Yllättävän nopeasti huomattiin, ettei varastoja puolustanut kukaan – johtomme vähiten.
Hallintoon, johtokuntiin ja johtoryhmiin alkoi ilmestyä ja pesiytyä ihmeellistä väkeä. Mitä lie lakimiehiä ja rahamaailman henkilöitä.
Huolestuttavaa oli, että valtiovarainministeriön itsepäinen Sailas istui siellä.
Puhuttiin ja tiedettiin, että "Nivalan mafian" miehiä olivat myös suuri maatilojen saneeraaja Hemilä – ja kolmas oli meidän johtajamme.
Kaikki tämä lisäsi tuskaa varastoilla.
Maatalouden edustajat olivat hiljaa – eikä heitä johdossa enää montaa ollut.
Häpeä sanoa, mutta EU-kiima valtasi monet mielet.
Maaseudun väki oli suuressa kuvassa hyvin skeptinen EU:ta kohtaan. He olivat tietoisia vaaroista ammattiaan ja koko maaseutua kohtaan.
Globaali maailma tiesi lisää haasteita.
Mutta monet pitivät Euroopan turvaa hyvin tärkeänä. Jotkut halusivat samalla ajaa maatalouden poliittisesti alas – päästä eroon ikuisesta nurinasta ja valituksista, hinnat alas.
Maaseudulla oli vielä väkeä ja tilojakin – entisiä maalaisliittolaisia ja muitakin pienine tiloineen. Vasemmiston reunaväki oli aina ymmärtänyt maataloutta. He olivat tietoisia nälänhädistä – niitä korpikommunisteja.
Elintarvikkeet ovat elämässä aivan tärkeimpiä.
Myös suuri siirtoväki oli kokenut kovia. Ei missään muualla maailmassa ole näin suurta asiaa saatu hoidettua kunnialla.
Maaseudulta sentään löytyi elämän alkua. Eli poliittisesti painoarvoa oli vielä hyvin paljon, vaikka tilojen määrä olikin jo pudonnut.
Unionin negatiivisista vaikutuksista ei haluttu puhua. Silloin oli muotia sanoa, että "uhka onkin mahdollisuus". Mutta tämä ei osunut Viljavaraston kohdalle.
Konkreettinen ele oli, kun tehtiin uusi Valtion Viljavaraston organisaatio. Ja siitä piirrettiin oikein graafinen kuva.
Varastopäällikötkin olivat poistolistalla, koska varastotkin ajettiin alas.
Pesuvesien mukana menivät.
Insinöörien ja ekonomien maailmankuvaan eivät mahtuneet maatalouden tietäjät.
YT:t eli yhteistoimintaneuvottelut aloitettiin 9. syyskuuta 1992.
Pitkä kujanjuoksu alkoi – ja kesti loputtomiin. Se oli hyvin raskasta varastolaisille ja aivan kohtuutonta hyville ja tunnollisille ihmisille.
Monia mahdollisuuksia ja muita polkuja on aina olemassa – jos vain halua olisi.
Mutta johto oli erittäin tyly.
Varastojen väestä hävitettiin puolet pois – ja se oli vasta alkua.
Uudessa kaaviossa oli 33 laatikkoa. Piirtäjä oli kehno, mutta halusi esittää, että tuo pieni "Varasto-laatikko" ei pystyisi mitenkään pitämään varastomiehiä sisällään – eikä tietysti tarvitsisi varastopäälliköitäkään. Tuo "Varasto-laatikko" oli aivan alimmaisena. Tarkkaan piti katsoa, että sen ylipäänsä löysi. Eikä siinä vielä kaikki – päävarasto oli vielä jaettu tuki- ja alavarastoihin, mikä ei edes kartalle sopinut.
Meidän näkökulmasta siilot olivat kaikkein tärkeimmät koko Viljavarastolla – niin ajatteli maakuntakin.
Varasto hoiti alueen viljakaupan, aikataulut ja kertoi hinnatkin yhdellä puhelinsoitolla. Siis kaikki käytännön toimet.
Mitähän varten Valtion Viljavarasto olisi ilman varastoja?
Jotkut selittivät, että sama hoituu, kun vaikkapa Helsinkiin soittelee – mutta eivät soitelleet.
Eikä siellä siilojakaan ollut.
Pääkonttorista tuli kovia moraalisaarnoja varastoille saatteeksi:
Ei ole hyväksyttävää, että rehellisestä ja totuudenmukaisesta toiminnasta poiketaan silloin, kun tämä tuntuu hankalalta tai henkilökohtaisen näkemyksen mukaan tarkoituksenmukaiselta. Tämä ajattelu johtaa organisaation rappeutumiseen. Ja että koko henkilöstö välttää ristiriitatilanteita henkilökohtaisten ja Viljavaraston etujen välillä.
Niinpä.
Osio 10
Vierailut
Helsingin herrat vierailivat varastoilla säännöllisesti, erityisesti juhla-aikoina. Varastoja muistettiin, kun ne viettivät olemassaolonsa vuosikymmeniä. Aina muistan johtaja Risto Vasaran. Hänellä oli oma autonkuljettaja Lakkisto ja musta limusiini. Vierailut olivat aina hyvin järjestettyjä ja odotettuja. Hän tutustui maakuntaan, viljasatoon ja kauppoihin, mutta erityisen tärkeiksi nousivat itse varastot ja niiden henkilökunta. Risto halusi jutella kaikille työntekijöille, ja lopuksi kysyi aina, kuinka perheesi voi ja jaksaa.
Vieraat saunoivat ja yöpyivät varaston vierashuoneissa. Petivaatteet ja lakanat odottivat kaapissa tulijoita, mutta käytännössä niitä ei juuri tarvittu tulevina aikoina. Hoikkala taisi olla yksi niistä viimeisistä, jotka yöpyivät. Impivaarassa oli oma edustussauna luonnon helmassa, ja sitä käytettiin aktiivisesti.
Vuosittain tehtiin varastotarkastuksia, ja useimmat tulevat johtajat suorittivat ne. Määrät ja laatu olivat tärkeitä tarkastelun kohteita. Samalla johtajat saivat tuntuman varastojen työhön ja elämään. Se oli hyvä käytäntö.
Myöhemmin Seinäjoen rakennusvaiheiden aikoihin piha oli usein täynnä autoja varhain aamulla. Ihmettelimme, miksi kaikki tulivat omilla autoillaan Helsingistä asti. Sitten tuli käyttöön matkapuhelimet, jotka aluksi olivat suuria hökötyksiä pöydällä. Mutta kuten aina kävi, vierailujen ja työnteon aikana puhelimet veivät kaiken huomion, ja itse varastonkäynnit jäivät vähemmälle. Korian suunnalta kotimaan kaupan myyntipäällikkö odotti innolla, kun hänelle ei tullut puheluja?
Ennen oma väki teki projekteja omine voimineen, mutta myöhemmin pienetkin työt teetettiin urakoilla muilla. Ammattilaisia olisi kyllä riittänyt.
Varasto oli hieman etäinen monille. Se oli valtion laitos, johon luotettiin ja joka hoiti tehtävänsä. Maakunnan maatalousvaikuttajia kävi, kauppojen keskusliikkeiden väkeä ja kuljetusliikkeiden edustajia. Ja olihan niitä mukavia automiehiä, jotka tulivat usein aamukahville ja samalla kuultiin päivän uutiset.
Vieraiden väki ihmetteli suuria ja mahtavia siiloja ja niiden pelottavaa korkeutta. Varasto oli siisti, ei likaista eikä pölyistä. Tekniikasta kiinnostuneet kysyivät usein, miten vilja saatiin siirrettyä pitkältä hihnalta oikeaan kohtaan tai siiloon. Vaikea oli ymmärtää, joten "purkuvaunu" piti nähdä omin silmin.
Lehtiväkeä kävi asiallisesti tarpeen mukaan. Eräs lehtimies kirjoitteli usein nuivasti, mutta ei ollut tapana, että työntekijöitä ruokittiin tai juotettiin "soittoravintoloissa" – ehkä siitä johtui hänen käytöksensä.
Seinäjoella kävi lopulta niin, että itse johtaja hiippaili varhain aamulla pukuhuoneen kautta varastolle ilmoittamatta siitä kenellekään. Se oli niitä lopun aikoja, mutta kyllä vierailut ja vieraiden tekemiset toivat mukavaa vaihtelua arkiseen työntekoon.
Varastoilta kävi myös vieraita Pääkonttorissa. Kokouksia ja kursseja pidettiin siellä säännöllisesti. Mieleen on jäänyt Stenbäkinkatu 12, jonka sanottiin olevan entinen Romanian suurlähetystö. Kluuvissa oli puhuttu myös vanhasta pääkonttorista, ja sen lähellä oli autonkuljettajan talo. Kerrottiin myös, että Arvo Ylpön talo oli lähellä. Paikka oli arvokas.
Talo oli todella arvokas, ja seinät olivat täynnä korkeita, tummia kaappeja. Pöytäkin oli suuri, ja sen vieressä oli mahdollisesti otettu kuvia Johtokunnasta. Johtokunta oli aiemmin hyvin kattava edustettuna eri etujärjestöillä, ja puolustuslaitos oli tärkeä yhteistyökumppani. Monet muistavat Arvo Hautalan, joka edusti työntekijäjärjestöä, mutta oli täysin sitoutunut Viljavaraston toimintaan ja sen edun vaalimiseen. Tämä huomioitiin korkealla tasolla. Näin ei kuitenkaan voinut sanoa monista muista henkilöistä, varsinkaan Viljavaraston loppuaikoina.
Pääkonttorissa oli monia suuria herroja, mutta kaikki olivat kohteliaita varastolaisia kohtaan. Erityisesti hyvin pukeutuneet ja käyttäytyvät naiset jäivät mieleen. Kaiken ihmettelyn jälkeen Pääkonttorin ruoka maistui hyvältä. Hoikkalasta jäi eräälle varastomiehelle mieleen, että hän osasi polkkaa hyvin. Ensivierailullaan hän toi Impivaaran laboratorioon kellon.
Kauempana mäellä oli Lastenlinna, ja siellä näkyi joskus pieniä arkkuja kannettavan. Se tuntui hyvin epätodelliselta kurssien lomassa. Hotelli Helkassa yöpyminen ei tuntunut tarpeelliselta yöelämään liittyen.
Pian Pääkonttori siirtyi Pukinmäkeen, Kamppiin ja Tikkurilaan. Väki ja ilmapiiri olivat aivan erilaisia.
Osio 11
Ihme ja kumma
Varastoilla tapahtui paljon erilaisia ja kummallisia asioita – niitä ihmeteltiin ja kumasteltiin, mutta joskus naurettiinkin. Jutut ovat pääosin Viljavarastosta. Mutta kun toimintaa jatkoi sama henkilöstö samoissa tiloissa, niin aikaikkuna on moninainen. Talon nimi vain sattui vaihtumaan.
Impivaarassa käytettiin halkoja lämmitykseen. Ne haettiin metsistä omalla autolla ja laitettiin pinoon. Ihmeteltiin, kun mittaaja sai aina kovin suuren mottimäärän. Päätimme päivittää tilanteen. Tuli taas Vapon mittamies. Saappaat, pussihousut ja diakonaalitakki. Sellainen "Kutsetin" mies. Sanoin, että nyt oli taas kolmannes liikaa? Siihen mies, että valtion raha taskussa tai toisessa on sama asia. Mittaus uusittiin, ja sen jälkeen kaikki meni oikein.
Valtion Hankintakeskus eli VHK oli suuri laitos. Julkisen talouden piti ostaa tai ainakin sen kautta laskuttaa tarvitsemat tavaransa. Niin vain kävi, että talouspaperit, kopiokoneet ym. olivat paikallisessa liikkeessä lähes puolet halvempia.
Käyttämämme liikkeet olivat asiallisia, mutta muualla aina kysyttiin, että Valtioko on asiakas? Käytäntö oli "siirtää pilkkua" laskussa Valtion asioissa. Myöhemmin laitoksen mainoksissa oli teräviä haukankuvia ja uusi johto lupasi tehokkuutta hommiin. (Katariina Illi)
Reppumiehiä oli joskus varastolla töissä. Puhelimia ei ollut, ja sovittiin, että vain tärkeät asiat voi soitella. Niin kävi, että kello neljästä ilta kahdeksaan puhelin oli koko ajan käytössä. Suihkuakin saivat käyttää, kun työ oli likaista ja pölyistä. Kerrankin lattialla oli viiden sentin tuppoja jalanjäljissä talouspaperia. Sanoivat vain, että onhan teillä siivooja ja paperi on valtion. Monen mielipide oli, että kun menee Valtion piikkiin, niin tuhlata ja käyttää saa rajattomasti.
Impivaara oli suuri alue ja koira-poliisit pyysivät harjoittelutilaa. No, sehän sovittiin, ja olivatpahan vartioina samalla. Aika pian huomattiin, että perjantaisin iltapäivällä poliiseja kokoontui sinne suuri määrä. Keittivät kahvia, kollasivat paikat ja vaatekaapit. Avaimilla mentiin kaikkialle tiloihin. Paikat jätettiin sekasotkuun ja kaaokseen. Lopettaahan se piti. Toista oli VR:n topparoikka. He tulivat ja lepäsivät lattialla, söivät eväänsä, kiittivät ja lähtivät. Riuskia ja mukavia miehiä.
Seinäjoen varastolla tie siirrettiin toiseen paikkaan, kun rautatien ylitys oli vaikeaa varsinkin talvella. Kaupunki laittoi merkit muutosesta. Minä laitoin taulun varmuudeksi, että tie on katkaistu. Tien varrelta insinööri soitti ja sanoi, että onhan siinä merkki eikä mitään muuta tarvita. Sitten ajoi muutama rekka tuttua reittiä, ja suma tuli melkoinen. Tie oli kapea ja liukas eikä voinut kääntyä. Niin kävi, että insinöörin puutarha puskineen tuli pahankerran murjotuksi rekka-autoilla.
Olihan Viljavarastolla omiakin ihmeellisyyksiä. Niitä tuli säästöbuumin aikoina 90-luvun alussa. Eräältä varastolta oli kahvikupit vähissä. Kysyttiin lupaa pääkonttorista ostaa muutama. Ei annettu lupaa, vaan pitäisi kysyä muilta varastoilta ylimääräisiä.
Toimistoissa neuvottiin käytettävän paperien toistapuoltakin käytössä. Loimaalta pyydettiin kuorma-autoon käytettyä rengasta. Jos olisi, niin ei heidän auto menisi romuteettavaksi. Rengas löytyi ja se lähetettiin.
Keskuskorjaamo Periöstä kyseli kuljettimia, taittorumpuja, rullia ym. Niitähän oli ollut pilvein pimein ja oli Tampereen varastokin hajotettu. Minnehän nekin oli hävitetty tai myyty, kun omaan taloon olisi tarvittu. Naantalissa pidettiin kokous, mutta se oli jossain sataman autiossa tilassa. Sitten varaston likat toivat termospulloilla väelle kahvit. Olihan se kurjaa aikaa. Impivaarasta olisi pitänyt repiä irti keittiökalusteita, mitkä oli hetki sitten asetettu muualle lähetettäväksi.
Varastopäälliköt pitivät ennen huolta varastoistaan ja henkilökunnastaan. Sitten, kun varasto-alueita yhdistettiin päävarastoiksi, tukivarastoiksi ja alavarastoiksi, niin kustannuksia saatettiin heitellä mihin tahansa kohteeseen, että oma varasto näyttäisi hyvältä.
Kesän kynnyksellä tuli ulkomailta laskuja. Tärkeitä ja nopeasti piti maksaa – ja summat suuria. Tarkoitus lienee, että kesäloman tuuraajat maksaisivat ne. Että pöytä olisi puhdas, kun väki palaa.
Jossain vaiheessa, kun oli niitä alueellisia esimiehiä, muistetaan "autonvaihtoviikot". Heille ostettiin uudet autot – jopa koristevanteilla. Josko sitten innokkaammin tekisivät niitä kamalia päätöksiä henkilöstölle. Ja kyllä he tekivätkin.
90-luvun alussa alkoivat poispotkimiset. Pääkonttorikin oli äreä ja äksyili, kun väkeä ei riittänytkään enää laivoille ja siementen käsittelyyn. Kohtuuton kiukkuilu jäi mieleen. Tiedettiin, että toimitusjohtajaksi oli valittu henkilö, joka lupasi tasaista työskentelyä.
Koulutuksia ja kursseja oli paljon. Mieleenpainuvin oli Valtion tietokonelaitos Espoossa. Tietokone oli talon kokoinen ja johdot kymmensenttisiä. Mutta kurssin vetäjät jättivät aina porukan kuin nallin kalliolle. Yksin porhalsivat hotelliin – eivät huolehtineet mitenkään väestään. He olivat niitä aluepäälliköitä.
Varastojen pikkujulut olivat aivan kivoja. Loppuaikoina varastot joskus juhlivat yhdessäkin. Ei siellä naurunremakkaa kuultu – johto kunkyräili pöydissään. "Sopeutukset" olivat tehneet tehtävänsä.
Monesti meitä työnjohtajia ihmetytti luennot ja kurssit, me kun tiedettiin arkipäivän asiat ja olimme kokeneita työelämässä. Oltiin työnantajan ja työntekijöitten välissä. Ne kurssit olisivat olleet tarpeen ja tiedoksi ylemmällekin tasolle?
Sisäinen laskutus oli villiä. Siinä mielin määrin laskutettiin toisia – niin kuin sillä saataisiin tuloja Viljavarastolle. Perniön Korjaamo oli armoton ja äänekäs näissä asioissa.
Kerran satamasta tuli 10 tn ruista vaunussa Impivaaraan. Oli pilallaantunut laivassa. Tullimies tivasi, että mistä sen tietää, että se ruis olisi tuo kasa penkassa? Täytyi sanoa, että ota selvää, missä se sitten on. Asia hoitui.
Toimistoa kun rakennettiin, seinät olivat elementtejä. Satoi rankasti päivittäin. Sanottiin rakentajille, että pitäisikö peitellä, ettei villat kastuisi? Muovia oli piha täynnä. Insinööri vastasi, että tehkää te vain omat työnne. Eikä niitä peitelty.
Vuonna 1991–92 haettiin 800 tn viljaa turkiseläimille. Mutta se käytettiin muuhun tarkoitukseen. Seinäjoelta haettiin 10 ja Satakunnasta 20 kuormaa. Tiedotimme epäilyksistä Viljavaraston lakimiehelle. Hän vain totesi – että ai jaa, mutta me olemme oikeassa asiasta. Oltiin kyllä oikeassa, mutta tuli miljoonan vahingot Viljavarastolle.
Mieleenpainuva juttu oli, kun lähetettiin muuntajaöljyä Riihimäelle sinne uuteen laitokseen. Sitä oli kolme sangollista ja pakattiin 200-litran öljypönttöön. Sen hinta oli äärettömän kallis eli aivan satumainen. Ratapenkkaan kaataminen olisi ollut taloudellisempi ratkaisu.
Lähes poikkeuksetta ulkopuoliset henkilöt ja tarkastajat olivat varmoja, että viljakasaan tai siiloon hukkuu, jos hyppää sinne. Mutta varsin kovalta se tuntuu ja ei huku. Kerran tarkastajat tuumivat yläsillalta, että mitä viljaa tuo lienee, kun näyttää eri väriseltä? Betonilattia oli vain pölyn peitossa.
Noina pahoina aikoina, kun varastot olivat suuressa hädässä, tuli tieto, että oli annettu "konserniavustusta" varastoilta kaupalliselle yksikölle. Määrä ei tullut koskaan selville. Bensonin konkurssipesästä tuli sentään ilmi Viljavaraston aikana, että kymmenen miljoonaa olisi saamisia. Se ei tullut selville, paljonko mahdollisesti saatiin. Se oli 1989.
Yhteisiä koneita ja erilaisia kuljettimia oli varastoilla, mikä oli hyvä apu varsinkin tasovarastojen tyhjennyksessä. Niitä sitten lähetettiin toisille varastoille tarpeen mukaan. Ennen lähetystä miehet katkaisivat kirveellä roikan – oli virta tai ei. Se oli niin tärkeä ja kallis johto, että omalla varastolla sen oli oltava.
Kun elettiin niitä paniikkisia säästö-aikoja, niin silloinkin oli huolehdittava varaston tavaroista. Ilmoittelin, että kattoa pitäisi korjata. Siihen rakennusmestari vastasi, että on se tarpeen.
Impivaarassa kävi oikein EU-tarkastaja. Tavara oli TSE-jauhetta ja lähellä sitä hullunlehmän rehua. Tuo tanskalainen epäili, että tavarassa olisi hiiren jätöksiä. Minä kohteliaasti sanoin, että ei – se on pikkulintujen jätöstä. Tiaisten. Jos rotat olisivat päässeet valloilleen, olisi tuho ollut melkoinen, vaan eivät päässeet. Yleensä suuret johtajat olivat hyvin asiallisia, mutta ne pikkukihot kovin virkaintoisia kaikessa. Tavallaan he yrittävät näyttää taitojaan.
Se auditointi oli turhauttava tapahtuma. Siinä aivan tietämätön kyseli vilja-asioista kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Me varastolaiset olimme nähneet ja kokeneet kaiken arkitöissä. Se oli naurettavaa ja aivan tarpeetonta sirkusta. Siinä ilmeisesti otettiin ohjeita mahdollisille ulkopuolisille "heittoporukoille".
Meidän varastoilla oli alkuaikoina monia sodankäyneitä miehiä. He eivät koskaan "kusettaneet" meitä nuoria töissä aloittelevia. Sen he sanoivat, että jos joskus viinaksia juotte – niin aina pitää olla vain kirkasta. Ja se on vain viisasten juoma.
Osio 12
Kohti loppua
Valtion Viljavarasto siirtyi tulosyksikkö-organisaatioon jo heinäkuussa 1991. Tällöin nähtiin selkeämmin viljanhuoltotehtävien tuotot ja kustannukset. Niinhän siinä kävi, että varastot todettiin pelkäksi rasitteeksi – ja pääkonttoriin saatiin lisää henkilökuntaa uusiin kehittyviin tehtäviin.
Puhuttiin sopeuttamisesta tulevaan. Ja siitä, että Viljavarasto ei voinut jäädä kehityksen ulkopuolelle. Eläkkeelle siirtymisiä käytettiin ensisijaisesti työntekijöiden poispotkimisessa vasta kovien keskustelujen jälkeen. Leimakirves alkoi heilua varastojen yllä rajusti ja häikäilemättömästi. Vuosi 1992 oli pahaa aikaa.
Varastopalvelun johto selvitteli viljamääriä varastokohtaisesti, henkilö per kilo – piti olla 1,5 miljoonaa kiloa. Varastojen hyvin erilaiset toiminnot jäivät huomiotta. Olivat Helsingissä niin viisaita, että henkilöstön tarve tiedettiin jopa ½ henkilön tarkkuudella. Itse varastoilta ei koskaan kysytty mitään.
Sesonkiajat varastoilla olivat aivan elämän ja kuoleman kysymyksiä – ja siten myös koko laitokselle. Tätä asiaa ei edes ajateltu. Ikuiset ongelmat miehityksistä nousivat aina esiin tärkeinä aikoina.
Varastoja muutettiin niin, että tuli päävarastoja, tukivarastoja ja alavarastoja, joissa ei ollut miehitystä lainkaan. Ja niin, että muualta hoidetaan vastaanotot ja lähetykset. Maakunta valitti voimakkaasti, mutta sanottiin vain, että Helsinkiin voi soittaa, niin asiat hoituvat entistä paremmin. Mutta ei isännät tietenkään sinne soittaneet. Vetoomuksia tuli paljon kansanedustajilta, ammattiliitoilta ja maakunnista.
Tärkeä siemenhuolto varastoineen nähtiin johdon näkökulmasta tarkoituksettomana. Ei enää saanut varastoilla sanoa hinnoista mitään. Entiset "täyden palvelun" varastot lopetettiin kokonaan.
23.9.1992 saneeraussuunnitelmassa oli tarve vähentää 182 henkilöä – väkeä oli 303. Siinä pesuveden mukana meni myös äitiyslomalaiset.
Toimille keksittiin uusi ja hieno nimitys: "varastorakenteen kehittäminen". Samalla uudistettiin organisaatiota – ja samalla vähennettiin henkilöstön määrää rajusti, erityisesti varastoilla.
EU lähestyi. Lukemattomia keskusteluja ja palavereita pidettiin, oli salaisia ja luottamuksellisia. Eräässä "aivoriihessä" todettiin, että tavoitteena on luoda tehokkain mahdollinen viljahuollon rakenne maahamme.
Yritysvalmennus Matti Virkki teki kattavan kehittämisohjelman. Siinä todettiin, että Viljavarastossa kilpaillaan liiaksi keskenään, eikä suoriutumista arvosteta riittävästi. Positiivisen palautteen saaminen esimieheltä on kovan työn takana. Alaisten tarpeet unohdetaan, ja siirrytään helposti tiukkaan ohjaukseen. Heidät jaetaan helposti jyviin ja akanoihin. Tiedonkulun ja yhteistyön ongelmat nousivat tuloksissa selkeästi esille. Henkilöstön osallistuminen on varmistettava alusta alkaen. Suurimpia huolia oli hallinnon heikko päätöksentekokyky. Ihmeteltiin, että varastojohto ei ollut millään tavalla häiriintynyt heitä koskeneeseen arvosteluun?
Varastopalvelun johtaja sai taputuksia, kun lupasi, että työtä pitää tehdä tasaisesti. Ei tiennyt tai sanonut sitä, että viljan sesonkiajat tulevat aina yhtä aikaa vuodenaikojen kanssa kaikille varastoille.
Silloin miehitys ei riitä mitenkään, jos on vain "talonmiehiä" varastoilla. Tämä asia tuli jatkuvasti hankaloittamaan toimintoja – ja siitä johto kiukutteli ikuisesti.
YT-neuvottelut olivat raskaat – mutta suoraviivaisen tunnottomasti ne menivät. Hyvätkään perustelut eivät vaikuttaneet, joten kaikki oli jo valmiiksi päätetty muualla. Keväällä 1993 työnantajan vakiojäsenet olivat Hannu Pelttari, Kari Nurmentaus, Markku Penttilä ja Asmo Ritala.
Varastoilla nähtiin selvästi, että viljavirtoja ohjattiin varastojen ohi, ja työtehtäviä annettiin muille. Näytettiin ja toimittiin kaikin tavoin, että varastoja ei tarvita. Pienet tietokoneet näyttivät jatkuvasti pylväitä, ja punaista pukkasi alvariinsa. Varastoille laitettiin mitä ihmeellisimpiä kustannuksia, eikä niitä voinut mitenkään tarkistaa.
Sitten tuli se hulvaton laskujen lähetys oman talon sisällä – kotimaankaupan sisaret olivat erityisen aktiivisia. Se sisäinen laskutus. Naurettavia viisauksia esitettiin, vaikka tiesimme kaiken viljan käsittelystä ja asiakaskunnasta.
Kotimaan kaupassa oli monta hyvin epäpätevää henkilöä häärimässä. Pätemisen tarve oli suuri. Sisäinen sairas kilpailu ei tuonut yhtään lisää rahaa taloon – päinvastoin.
Työmotivaatio oli koetuksella. Varastolaiset ovat aina puolustaneet laitostaan, Valtion Viljavarastoa. Mutta niinä aikoina tuntui siltä, että kukaan muu ei meitä puolustanut. Lakkoja ja röttelöitä ei ollut, vaikka ympärillä tapahtuikin paljon. Sairaslomia ei ollut tai käytetty. Itsekin neljänkymmenen vuoden aikana olin vain kolme kertaa. Porukka huolehti aina itse töistä, jos joku oli poissa. Tuurattiin toista lomien aikoina, ja "Juhannuksetkin" meni aina sujuvasti. Vuosittaiset sesonkiajat olivat rankkoja – mutta mukisematta ne menivät. Eikä laivanlastauksetkaan olleet mitään säännöllistä työtä. Yhteishenki varastoilla oli hyvä ja toimiva.
Mikä sellainen laitos on, jos ei ole varastoja? Ei voitu kuvitellakaan toimintoja vain paperien käsittelyn varassa. Moni varasto oli toiminut jo sotien aikana, ja työpaikat olivat olleet pysyviä sukupolvien ajan. Varastot olivat lähellä viljelijöitä tai satamissa. Oli luotu "täyden palvelun" malli, ja se toimi hyvin.
Aavistimme tietenkin, että taustalla oli "suuret voimat". Sekin aikanaan selvisi, että pienten maatilojen hävittäminen oli samanaikaisesti monien päättäjien listalla. Tiedettiin kyllä, että taustalla häärivät Hemilä ja Sailas. "Se Nivalan mafia". Se oli hämmentävää, kun "maatalousmiehet" olivat aivan hiljaa näin suuresta muutoksesta. Oli jo kauan ollut nähtävissä, että Viljavaraston agronomit ja maatalouden vastuutuntijat olivat kadonneet johtokunnasta. Sitä oli tehty hyvin pieneksi. Tilalle oli tullut monen sortin kaikenkarvaista väkeä.
Hätä oli suuri. Yhteishenkeäkin vielä perättiin kaikilta.
Vuonna 1993 käytiin kovia neuvotteluja. Lomautuskin oli vahvasti esillä. Mutta työnantajan näkemyksenä oli, että lomautusvaihtoehto ei Viljavaraston tilanteessa ollut kovinkaan hedelmällinen, koska Viljavarasto ei kärsi niinkään suhdannevaihtelusta, vaan pikemminkin maatalouden rakennemuutoksesta.
Varastoilla oltiin jopa katkeria, kun ilmeni, että miljoonia meni "Bensovin osakkeisiin", jotka menivät konkurssiin. Vuosi taisi olla 1989. Kymmenestä miljoonasta osa jäi saamatta. Myös "konserniapua" annettiin sisaryhtiölle. Marraskuussa 1994 käytiin käräjiä, kun oli huijattu Viljavarastolta maailmanmarkkinahintaan ns. minkkiviljaa. Määrä oli yli 800 tonnia, ja siitä tuli miljoonan vahinko. Siitä kyllä viestittiin talon lakimiehelle, mutta hän vain totesi, että olimme asiassa oikeassa.
Toimitusjohtajasta ehdittiin tehdä muotokuva ennen loppua.
Vuonna 1994 marraskuussa tiedotettiin avoimista toimista. Esimiehen toimia olisi varastoilla, kun uusi osakeyhtiö oli tulossa. Niihin tietysti valittiin mieleiset henkilöt – mielistelijät.
Aina muistetaan ne "autonvaihtoviikot", jolloin näille henkilöille ostettiin uudet autot, jopa koristevanteilla. Sekin oli tarkoitushakuista, että omaa työtään piti hakea ja anoa uudestaan?
Keskuskorjaamo lähetti 23.12.1994 sarkastisen joulutervehdyksen: "Toivottaa kaikille valoisaa joulua ja menestyksellistä uutta vuotta". Sekin oli kovia kokenut paikka.
Minäkin ennen uskoin Jumalaan, Kekkoseen ja poliisiin. Sekä Valtion Viljavarastoon.
Osio 13
Valtion viljavaraston loppu
Elokuun 10. päivänä 1994 Viljakauppalaki (580/78) kumottiin, ja samalla päättyivät monet muutkin merkittävät asiat. Valtion Viljavarasto oli jo vetäytymässä viimeisiään, ja EU:n vaikutus alkoi tuntua yhä voimakkaammin.
Viljakauppalaki ja sen perusteella annetut asetukset (581/78) kumottiin lailla 684/94, joka tuli voimaan 10.8.1994. Tämän lain myötä kumoutuvat myös viljakauppaa koskeneet säädökset, kuten:
MMM:n päätös viljan kunnon ja laadun määrityksestä noudatettavista ohjeista (2120/503 MMM 1991)
MMM:n päätös viljan laatuhinnoittelusta (973/91 ja 1143/91)
MMM:n päätös viljan tilityksessä ja laskutuksessa noudatettavista ohjeista (646/78)
MMM:n antamat viljakaupan valvontaa koskevat ohjeet (497/503 MMM 1992)
MMM:n päätös valtuuttaa Valtion viljavaraston tarkastusyksikön henkilöt suorittamaan viljaliikkeiden tarkastuksia (497/503 MMM 1992)
Valtion viljavaraston 20.6.1991 määräämät vaatimukset, jotka viljan näytteenotossa ja laadun määrittämisessä käytettävien välineiden tulee täyttää.
Näiden säädösten kumoutuminen merkitsee käytännössä seuraavaa:
Viljavaraston viljaliikkeissä suorittamat valvonta- ja tarkastustoimet päättyvät.
Viljaliikkeiden henkilökunnan pätevyyttä mittaavien viranomaistutkintojen (näytteenottajan ja laadunmäärittäjän tutkinnot) suorittamisen pakote poistuu.
Tulevaisuudessa viljaliikkeiden on itse huolehdittava siitä, että viljan punnituksessa ja laadun määrittämisessä käytettävät vaa'at, laitteet ja mittausvälineet ovat hyväksyttävässä kunnossa ja antavat oikeita tuloksia. Kalibrointia vaativat laitteet on testattava asianmukaisesti. Henkilökunnan pätevyydestä tulee viljaliikkeiden itse huolehtia.
LAKI VALTION VILJAVARASTOSTA raukesi ja päättyi vuoden 1994 ja 1995 vaihteessa. Lain sisällöstä oli tehty muutoksia useaan otteeseen, mutta sen perusperiaatteet pysyivät samoina.
Kertauksena menneistä voidaan mainita, että Valtion Viljavaraston tarkoituksena oli huolehtia maan viljan tarpeen tyydyttämisestä, viljan varastoinnin edistämisestä sekä kotimaisen viljan tuotannon alueellisesta suuntaamisesta tuotantoedellytyksiä vastaavasti eri osiin maata. Lisäksi sen tehtävänä oli edistää kotimaisen viljan kysyntää ja hintojen pysyttämistä vakaina.
Valtion Viljavarasto osti, myi ja vaihtoi viljaa, varastoi sitä, toi maahan ja vei maasta viljaa ja vilja-tuotteita. Ulkomaista viljaa sai tuoda vain Valtion Viljavaraston kautta, ja tämä valta oli olemassa elinkustannusten pitämiseksi kohtuullisina. Se huolehti viljakaupan ja varastoinnin edistämisestä maassa, huomioon ottaen myös paikalliset erityistarpeet (397 / 7.7.65).
Asetus määritteli, että johtokunnassa oli puheenjohtaja ja 15 muuta jäsentä. Edustettuina olivat maa- ja metsätalousministeriö, valtiovarainministeriö, maatilahallitus, puolustusvoimat, siemenviljelijät, kauppamyllyt, maataloustuottajat sekä kuluttajat. Pohjois-Suomen maataloustuottajilla oli oltava johtokunnassa oma edustajansa.
Tähyiltiin EU:hun päin kauramailta – mm. leveyspiiri oli tärkeä.
Monenlaisia järjestelyjä oli tehtävä suuressa pesänselvityksessä. Kaikki monipuoliset toiminnot jaettiin ja pirstottiin muiden tehtäviksi. Viljavaraston käyttöomaisuus siirrettiin valtioneuvoston päätöksellä kokonaisuudessaan Avena Oy:lle 29.12.1994.
VARASTOT ihmettelivät tapahtumia laajemminkin, sillä ne kokivat vain työpaikkojen menetyksiä. Monilla oli ollut pitkä historia varastolla – osa oli ollut mukana perustamisesta lähtien. Kertomukset ja rakennukset kertoivat omaa tarinaansa.
Varastoilta oli nähty maatalouden ja maakunnan elämää ja muutoksia tarkasti. Niitä kuuluisi monenlaisia kertomuksia eri puolilta maata. Viikkokertomukset toivat kuulumisia maatiloilta ja kaupungeista. Valtakunnan asioistakin oli puhuttu.
Ajatukset ja mietteet ulottuivat kauas. Tiettävästi isonvihan jälkeen viljan varastointi alkoi olla yhteiskunnallisesti tärkeää. Sotia ja uhkia oli riittämiin kaikkialla. Pohjanmaa oli kokenut monia vaikeuksia – alue oli aina ollut kahden valtakunnan rajamailla.
Valtion Viljavarasto perustettiin vuonna 1928 – yksi sen perustavanlaatuinen syy oli Suomen itsenäisyys. Mutta niin vain Valtion Viljavarasto lopetettiin ja hävitettiin yllättävän nopeasti. Monessa päätöksessä ja toimissa korostui maatalouden rakennemuutos, jonka tarkoituksena oli hävittää pientilat.
Varastomme parikymmentä kilometriä oli Koskenkorvan Alko, joka oli perustettu samaan aikaan kuin varastomme. Aluksi viinaa valmistettiin perunasta. Yhteistyö sujui hyvin tehtaan ja henkilöstön kanssa. Tehdas myllytti paljon kotimaista ohraa, ja kaikki osat hyödynnettiin. Sitä ihmeteltiin, miksi Alkoa ei hävitetty samalla tavalla – vaikka se oli monopoli. Viinakset olivat tärkeämpiä kuin viljan varastointi ja tuotanto?
Osio 14
Kaiken jälkeen
Kaiken jälkeen kuu jatkoi kiertoaan ja EU tuli vaikuttamaan yhteiskunnan elämään. Ympäristö oli hämillään ja katkera tapahtuneesta – varsinkin maaseutu ja monet maakunnat. Mutta viljavainiot kasvoivat kuten ennenkin.
Meitä jäi vielä pieni joukko varastoille ihmettelemään tapahtunutta. Ja nimikyltiksi tuli Avena. Ennen olimme ns. "Täyden palvelun talo", mutta nyt puurrettiin vain siilojen holveissa ja odoteltiin käskyjä ja komentoja. Ja niitähän tuli. Entiset asiakkaat olivat myös ihmeissään – eikö teidän mitään saa sanoa tai tehdä? Ei saanut.
Varastojohtoon oli jäänyt henkilöitä, jotka kovin ottein ja innokkaina olivat saneerausta tehneet. Tiedettiin, että saneeraajat eivät koskaan voi rakentaa mitään 'uutta hyvää'. Hävittämään kyllä pystyvät. Se asia nähtiin ja todettiin hyvin nopeasti. Irtisanomiset jatkuivat edelleen. Korostettiin, että rajusti pitää vielä irtisanoa varmuuden vuoksi.
Yritykselle asetettiin yleviä 'arvoja' – tulostavoite pitää olla aina kirkkaana. Ja toiminta pitää olla asiakaslähtöisempi. Arvoissa mainittiin myös, että työnantaja haluaa olla luotettava? Johto vaihtoi heti työntekijöiden liiton toiseen.
Tiedettiin, että johdossa ei saisi olla liiemmin insinöörejä eikä henkilöstöpäällikkönä ekonomia. Monet johdossa olleet olivat tulleet konkurssipesistä. Päivänselvää oli sekin, että mitä kauempana ja etäänpänä johto istuu, sitä huonommin menee.
Työkulttuuri muutettiin heti. Suorasukaisesti todettiin johdon toimesta, että oman työpaikan suhteen pitää aina pelätä – tulijoita riittää ovista ja ikkunoista. Sekin tehtiin selväksi, ettei mitään 'Lintukotoa' enää olisi. Ja menneitä ei kannattanut haaveilla. Noihin aikoihin konsulttien hokema oli, että 'uhka on mahdollisuus'. Kuulemma kiinalainen sanonta. Jos niitä mahdollisuuksia Valtion Viljavaraston pesänselvityksessä oli, niitä ei osattu tai haluttu käyttää.
Alussa viljavirrat ohjattiin varastojen ohitse – varastot näyttivät tarpeettomilta. Kaikki muukin "ulkoistettiin". Satamassa ahtaajat ja eläkkeellä olevat kapiaiset tekivät laivahommat ja näytteenotot. Lehdetkin innostuivat ja kirjoittivat, että laivattiin tuoretta kauraa Vaasasta 2003. Oli elokuuta ja uutta satoa.
Niinkin kävi, että korppi teki pesänsä pölysiilon katolle Impivaarassa. Se erämaanlintu. Niin hiljaista oli, että poikaset pääsivät siivilleen ja hienosti kaartelivat kiitokseksi, kuin hornetit taivaalla. Sitten vähän myöhemmin 1998 viljaa yllättäen tulikin kaikki paikat täyteen – sato oli erittäin hyvä. Kaikki mahdolliset varastot olivat tarpeen. Automiehet sanoivatkin, että he seurasivat jäniksenjälkiä, että löysivät varaston. Samaan aikaan Tampereen uutta varastoa jo purettiin. Koneet oli jo hajotettu.
Viljavaraston jäljiltä oli jäänyt paljon suuria tasovarastoja. Ne olivat olleet tärkeitä aikoinaan, vaikka ei kovin hyvin irtoviljalle soveltuneetkaan. Nyt niihin ängettiin jätepaperia, puimureita ja 'hullunlehmän rehua' sekä muuta tavaraa. Impivaaran suureen tasoon suunniteltiin tuhkaa täyteen? Se torpattiin ja myöhemmin se oli tärkeä taas viljalle. Interventio-vilja tuli EU:n myötä kuvioihin. Käänteet olivat nopeita.
Satovaihtelut Suomessa ovat tavanomaisia. Aikanaan Valtion Viljavarasto osasi ja otti huomioon vuosien vaihtelut. Ne hallittiin silloin hyvin.
Avenan arkipäivää oli kaiken epäoleellisen korostaminen.
Päätyö varastoilla unohdettiin. Ns. poikkeamat nostettiin etusijalle toiminnoissa. Senajan konsulttien rahastavat temput tulivat kuvaan kaikkialla. Monien mieleen jäi, että eikö johto tiennyt asioista vai haluttiinko konsultit syyllisiksi kaikkeen? Keksittiin sertifikaatti 1998, jota piti kunnioittaa seinällä parhaimmalla paikalla – hyvä oli ottaa lakki päästä ohittaessa.
Omavalvonnat, ISO 9000, paksuja mappeja oli kymmenen. Oli kehityskeskusteluja, ilmapiiritarkastuksia ja ohjeistuksia normaaleista töistä. Ja lisäksi sisäiset tarkastukset tulivat kuvaan.
Rottia ja puluja piti kirjata tarkasti päivittäin ja siivoustarkastuksia tehtiin jopa sesonkiaikoina. Vessapaperistakin huomautettiin. Viimeistään kolmannella soitoilla piti puhelimeen vastata. Siilojen viljamääriä piti mittailla alvariinsa ja ammattitaidottomat miettivät painumia ja tilavuuksia.
Olihan siinä pohtimista, kun siilot olivat eri kokoisia ja pohja oli tasainen tai kartio. Tai pinta oli kartiolla, tasainen tai kraaterilla. Lisäksi oli ne siilojen väliset ns. ristisiilot. Kerran epäiltiin, että Mustiosta puuttui 200 tn viljaa.
Koneita ja laitteita oli satoja. Niiden huollosta tehtiin tarkat ohjeet. Sähkömoottorien laakerit piti avata. Että turhasta hullosta tuli usein vain harmia tai aikaa vievää. Miehet kyllä osasivat, tiesivät ja kuulivat koneiden temput. Se oli arkipäivää.
Auditointi oli hupaisaa. Aivan ventovieras ja tietämätön henkilö kyseli naurettavia asioita. Pari kolme päivää se roikkui varastolla. Samoin oli ne ulkopuoliset interventiovilian näytteenottajat, TE-talosta tulleet. Päiväkausia torkkuivat vieressä, kun varastomiehet tekivät kovasti töitä.
Sisarfirmassa oli ns. myyntimiehiä ja sitä korostettiin. Mutta viljan osto oli hiljaista. Myös bisnes-ajattelu oli muotia. Vuokria nostettiin ja tulot ohjattiin varastoilta Helsinkiin. Toisaalta asiakas nostettiin papereissa 'arvoissa' taas korkealle.
Kerran tuli tarkastaja itse EU:sta. Kohde oli Impivaaran TSE rehu, miljoonia kiloja. Kaikki sujui mutkattomasti. Ero oli valtavan suuri verrattuna 'oman talon' tarkastuksiin.
Kun 'aluepäälliköt' tms. tulivat vierailulle, niin ovet laitettiin visusti kiinni. Asiat kuiskuteltiin ja moni asia piti olla salaista – aivan tavallisetkin. Tulipa kerrankin suuri varastojen päällikkö aamuvarhaisella kellarin ja keittiön kautta – ei ilmoitellut mitään tulostaan. Kokemäellä kuulemma seurattiin työtekoa sekuntikello kourassa.
Miehet kyllä osasivat siivota ja keittää kahvit tarvittaessa. Ja paperimukia käytettiin niin kauan, kuin liimaukset kestivät. Henkilökunnan lomat tms. hoideltiin sisäisesti.
Työtehtäviä oheistettiin hyvin tarkasti. Tarkoitus oli, että kun 'vieraat miehet' tulevat varastoille töitä tekemään, niin kaikki hoituu ohjeiden mukaisesti. Heittoporukoita. Ohjeista unohtui vain, että avataako ovet ja laitetaanko valot päälle? Kirjattiin myös, että kuolleet linnut ja rotat oli heitettävä pois ja hävitettävä. Rakennusmestarikin neuvoi, että miten puhelimeen pitää vastata.
Mutta niinhän siinä kävi, että autot olivat aina varastolla ennen papereiden tuloa, vaikka tiedonvälitys oli jo kehittynyt teknisesti. Siinä soiteltiin puolin ja toisin – ja kiukuteltiin syyllisiä etsien. Sisar-firma kun oli – ei varastoille tiedotettu tai keskusteltu asioista. Joka syksyinen ongelma oli, että viljaa tarjottiin varastoille mutta ohjeet sekä hinnat olivat vasta suunnitelmissa.
Varastojen nimeksi jossain vaiheessa tuli Suomen Viljava ja kaupalliset toiminnot etääntyivät entisestään. Meno jatkui epätietoisena ja sekasortoisena. Erilaatuisia viljoja on aina sekoitettu tarpeen mukaan. Avena Nordic Grain ei tiennyt näistä asioista paljoakaan. Kiukutteli aivan turhista ja reklamaatioitaan lähetteli.
Joskus pohdittiin, että nimien muuttuessa aina oli ostettava siilot uudestaan ja uudestaan. Ja hinta oli suuri, vaikka ne oli maksettu ja poistettu monet kerrat. Vertailtiin erilaisia varastoja. Impivaara oli yksinkertaisen halpa rakennuksiltaan ja toiminnoiltaan. Raumalla taas oli tehoja. Parissa tunnissa tuli päivän työt tehtyä, jos autoja saatiin liikkeelle niin paljon. Mutta sähköhuiput olivat äärettömän korkeita ja kalliita.
Yhteistyötä jouduttiin tietysti tekemään muiden yksiköiden kanssa, mutta heidän lomista ei koskaan varastoille ilmoitettu mitään. Varastojen piti toimia kuitenkin kaiken aikaa.
Osio 15
Mietteitä menneestä
Lukemattomat ovat ne tapahtumat, mitä on koettu työelämässä saman katon alla. On ollut hyviä aikoja, mutta myös huonolaatuistakin lopussa. Jo silloin ilmeni, että samat toimintatavat olivat arkipäivää muissakin firmoissa ja laitoksissa ympäri Suomen – olipa kyse julkisesta tai yksityisestä sektorista. Suuri on ollut se väkimäärä, joka on kokenut työelämänsä aikana kaikenlaista.
Turuilla ja toreilla tavattaessa nyt jo nauretaan menneille ajoille ja sille aikakaudelle. Silloin oli kuitenkin tosi elämä kyseessä.
Työnjohtajana jäi mieleen tapaus, jossa esimies tuli Kokemäeltä ja otti käsilaukustaan papereita. Ne olivat pisteytyksiä jokaisesta henkilöstä – nollasta kahteentoista. Mutta nelosiahan sieltä tuli. Kuiskuteltiin, että "nämä ovat oikein hyviä ja muille ei saa kertoa yhtään mitään."
Asiasta ei koskaan keskusteltu edes työnjohtajan kanssa. Miehet jäivät pohtimaan, että näinkö huonoja me olemme? Tarkoitus oli, että henkilökohtainen osuus ei nostaisi palkkaa, ja samalla nöyryytettiin varastolaisia perinjuurin. Niin pitkälle johto meni oman henkilöstönsä kohdalla. Tätä en unohda koskaan.
Ilmeni myöhemmin, että palkkalistassa ollut työhistoria oli muuttunut. Valtion Viljavaraston osuus oli jätetty pois. Monet kerrat siitä huomautin – olivathan ihmiset samoja ja työpaikkakin sama, vaikka nimi olikin muuttunut Avena Siiloksi. Tylysti vastattiin, että nyt on osakeyhtiö, eikä enää Valtion Viljavarasto, eikä toisten firmojen asioista tarvitse välittää.
Eläkeiän tullessa tuli ongelmia. Valtion Viljavaraston osuus ei näkynyt missään, eikä laitoskakaan ollut enää olemassa. Valtionkonttorissa oli kyllä tietoja, mutta vain, jos osasi kysyä. Kaikki eivät tienneet. Tällaistakin vahinkoa tehtiin henkilöstölle.
Muistan, kuinka maatiloja oli vielä 300 000. Nyt niitä on vain noin 42 000. Viljan omavaraisuus täyttyi, mutta ruissato ei usein yltänyt tavoitteeseen. Ja hevosajasta tuli traktoriaika.
Politiikka oli kovaa ja näkyvää. Muistan, kun kävimme Valmetin tehtailla Jyväskylässä kouluaikoina. Meidän tullessamme kaikki työmiehet heittivät avaimensa lattialle ja alkoivat istumaan, koska olimme maatalousopiskelijoita.Sittemmin Valmettien myynti ja työpaikatkin alkoivat jostain syystä vähetä.
Veturimiehet irvailivat, että jos heillä olisi kaksi hehtaaria peltoa, eivät olisi tällaisissa hommissa.
Peltopinta-ala on pysynyt likimain samana Suomessa. Tilat ovat suurentuneet, pääosin hallinnollisin toimin. Noin puolet tiloista viljelee viljaa ja toiset nurmiviljelyksiä. Nurmet pelastivat säilörehuineen maaseudun. Rajoituksiakin on ollut, ja kuuluisin lienee "pakettipellot."
Kolmet sodat käynyt isäni sanoi aina, että pidä tilaa kaiken varalta. Mutta niin vain kävi, että itse maatalousviranomaiset löivät leiman punaisella, että "elinkelvoton."
Jatkuvasti on toimikuntia ja selvitysmiehiä, jotka pohtivat tilojen kannattavuutta. Suuria ongelmia riittää, ja lisää tulee. Mitään muuta ei ole keksitty, kuin tilamäärän puolitus entisestään. Maaseutu on autioittunut, ja luonnon monimuotoisuus on hävinnyt jo ajat sitten.
Valtion Viljavarasto oli ja meni, mutta nyt suurta viljakauppaa tekevät suuret yhtiöt, jotka ovat lähes monopoliasemassa. Viljavarasto ei sentään tavoitellut suuria voittoja.
Entisistä ajoista aina tähän päivään saakka on käyty kiistaa kotimaisen ja ulkomaisen viljan kesken. Asia tuli esille, kun koronavirus alkoi riehua ja vieläpä koko maailmalla. Entä tulevaisuus?
Ei ollut suojaimia, ja sitten kyseltiin, onkohan viljan varmuusvarastoja? Vessapaperitkin loppuivat. Olisikohan sitä viljaa ollut? Rokotetta ei ollut valmiina, ja sitä jaettiin monien eri perustelujen mukaan.
Uhkia on monia. Kybermaailma on jo täällä, ja geenejä muunnellaan. On selvää, että virukset ovat oiva väline sodankäynnissä. Etupiiriajattelu ja kansallismielisyys ovat voimissaan. Monet maatalouskaupat ovat siirtyneet pois Suomesta, ja tärkeät muutkin laitokset ovat kadonneet. Kemirasta se alkoi. Protektionismi nostaa päätään.
Maailman väkiluku kasvaa kohisten, ja on selvää, että jossain vaiheessa kaikille ei ole ruokaa. Luonnollakin on omat lakinsa.